| Miäte Hipoista |
MiäteHippo-kisoissa Niin paljon on kehuttu, että pitihän se itse kokea. Ei muuta kuin Ratinaan viime viikolla maanantai-illan aurinkoon haistelemaan urheilujuhlan tuntua. Ja sitä oli! Onneksi olkoon järjestäjät, olette luoneet nuorisolle mahtavan tapahtuman. Ja Sinä vanhempi, joka et vielä ole lastasi vienyt, toimi. Sieltä voi saada elinikäisen kipinän. Jompikumpi. Seurailin lähinnä pienimpien (4 vee) kisailuja. Kukaan ei itkenyt, kukaan ei valittanut, vaikkei voittanutkaan. Tärkeintä oli osallistua. Palkinto, joka tuli jokaiselle, kelpasi käteen mukisematta. Suut olivat hymyssä, silmät kirkkaat. Olihan juoksussa vähän vaikea pysyä omalla radalla. Tuli kiilailtuakin. Yksi nopea likka kiiti kohti maalia kuin tuulispää: voitto oli niiaamatta valmis. Mutta oho, kymmenen senttiä ennen maaliviivaa neito jäi odottelemaan muita. Vuoden urheiluteko! Palloa heitettiin antaumuksella. Eräs heitti kohti toimitsijaa. Mitäs seisoi liian lähellä. Yksi isä asetteli suojattinsa jalkoja, ja sitten ei muuta kuin anna mennä. Pallo lähti taaksepäin. Turhia ohjeita, seuraavalla tuli kelpo tulos. Yritin kysellä, mikä on parasta. Kaikki, sanoi moni. Jääkiekkoilija-Aapo tykkäsi pallosta ja Sanni piti siitä, että saa juosta. Oliver oranssissaan pisti myös pallon liitoon komeassa kaaressa yli viisi metriä. Omien havaintojeni mukaan yksi illan kohokohta taisi olla, kun sai hyppiä seiväshyppykasaan. Vanhempien kamerat surisivat, ja huolto pelasi. Mennessäni pelkäsin, onko tosikoita, jotka vaativat liikaa. Ei näkynyt yhtäkään! Pelin juoni oli oivallettu. Kannustusta riitti ja huolto toimi. Kuten Lauralla, joka juoksi 150 omalla radallaan niin lujaa, ettei isä-Late pysynyt reunalla lainkaan perässä vaan huohotti jälkijunassa. Uusia Evilöitä ja Hakasia syntyy tällä tahdilla takuulla. Voi, miksi en ole 45-vuotta nuorempi? Minuakin olisi pelottanut lähtölaukaus. Kaikkeen tottuu. Raine Järvinen Julkaistu tällä sivulla kirjoittajan luvalla. |