Ilmassa väreili sopiva annos odotusta ja ehkä hieman jännitystäkin, kun 17 pyrintöläisen joukko jonotti Pirkkalan lentoasemalla pääsyä Frankfurtin koneeseen. Päivä oli huhtikuun 25. ja edessä oli pariviikkoinen leiri Portugalin lämmössä. Kaikki alkoi hienosti: jokaisella oli passi ja lennon varausnumero mukana, eikä kenenkään tarvinnut maksaa matkatavaroiden ylipainosta.

Yövyimme Frankfurtin B&B hotellissa, joka oli aivan terminaalia vastapäätä, joten aikainen lento (6.50) seuraavana aamuna ei tuntunut kovin pahalta. Koneen nokka siis kohti Faroa, ja eikun menoksi! Odotukset lämpimän ilman suhteen olivat korkealla, mutta mikä meitä odottikaan paikan päällä: sateinen ilma ja lämpöä tuskin 15:ttä astetta! Onneksi jo seuraavana päivänä ilma parani, eikä huonontunut koko aikana. 13:n perillä olopäivän aikana ei satanut kertaakaan, vaan ”arska” helotti lähes täydeltä terältä. Sadetta saimme seuraavan kerran lähtöpäivän aamuna, joten ilmat menivät aivan putkeen osaltamme.

Muutenkin reissu meni meidän porukaltamme hienosti. 15 nuoren urheilijan joukko harjoitteli hyvällä sykkeellä, eikä pahempia loukkaantumisia tapahtunut. Valitettavasti Lauri löi varpaansa ennen viimeistä treeniä, mutta aika pitkälle hänkin siis pääsi ilman murheita. Flunssiltakin säästyttiin melko hyvin. SUL:n harjoitusporukan sisällä kiersi nuhainen ja yskäinen flunssa-aalto, mutta meidän porukkaan ei tarttunut mitään kovin vakavaa. Viivi oli parina päivänä hieman nuhainen, mutta toipui harjoituskuntoon nopeasti.

Allekirjoittanut huolehti Liimataisen Masan kanssa treenien valvomisesta (ja järjestyksen! ) parhaansa mukaan ja siltäkin osin kaikki onnistui aika hienosti. Porukassamme oli käytännössä kuusi ”harjoitusporukkaa”: Lähteen ryhmä (Merika, Jouni, Viivi, Elle), Heinin ryhmä (Elisa, Katja, Hanna, Iina, Jenni), Allun ja Jonnan ryhmä (Laura, Lotta), Tiian/Harrin ryhmä” (Eetu, Lauri), sekä Suvi omana ryhmänään ja Heiniön Laura, joka ei vielä pystynyt harjoittelemaan aivan täysipainoisesti, mutta tutustui mm. paikalliseen uimahalliin ja sen tiukkoihin pukeutumissäädöksiin! Laurakin pääsi kuitenkin jo juoksemaan leirillä ja siitä on todistusaineistoa kuvan muodossa. Treenit sujuivat koko lailla mallikkaasti, vaikka leirin loppupuolella olikin havaittavissa pientä tehojen hiipumista. Treenien rasitus oli nähtävissä osalla, mutta tietääpähän ainakin reenanneensa!

Urheilijat tekivät osan reeneistä itsenäisesti, mutta tekniikkareenit ja muut tärkeät reenit pyrittiin valvomaan joko minun tai Masan toimesta. Omatoimisuutta harjoiteltiin reenien lisäksi myös vastaamalla ruokahuollosta osittain itse. Meillä oli Alcazar-hotellissa puolihoito, joten päiväruokailu piti järjestää itse. Onneksi Monte Gordon kylässä oli ihan hyviä salaattipaikkoja, ja taisi siellä muutama päiväpizzakin mennä!!! Ruoka oli hyvää, eikä vatsavaivoja ilmennyt kenelläkään, joten siinä kohtaa ei tarvinnut antaa tasoitusta. Pyrinnön nuoriso otti usein iltaisin tavakseen piipahtaa jäätelöllä porukalla, joten päivän kalsium-tarpeestakin tuli huolehdittua. Viimeisenä iltana kävimme koko porukalla paikan parhaassa pizzeriassa, ja en malta olla leveilemättä, että allekirjoittanut jaksoi syödä ison pizzan kokonaan, vaikka Masalta jäikin pari palaa lautaselle…

Kun lauantai-aamu 9.5. vihdoin koitti, oli moni joko avoimesti tai salaa tyytyväinen siitä, että pian päästäisiin kotiin. Ehdimme jo ihmetellä yhteen ääneen sitä, että mitään kommelluksia ei ollut tapahtunut. Seuramme nuoriso käyttäytyi reissulla esimerkillisesti ja leirin henki oli hyvä. Siitä osoituksena mm. muutama beach-volleypeli hotellin takapihalla. Aluksi peli ei oikein ottanut sujuakseen, mutta myöhemmin nähtiin hurjia palloralleja.

Yksi sydämentykytys piti kuitenkin vielä kokea. Paluumatkalla Faron kentällä ilmeni, että Ellen lento Farosta Lontoon Stanstediin oli eri kuin meillä muilla! Onneksi hän on kokenut matkaaja, eikä pahemmin hätkähtänyt. Itsenäinen neiti tuli 2,5 h meitä myöhemmin Lontooseen ja liittyi seuraamme saaden tehdä loppumatkan muiden kanssa yhtä aikaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Pirkkalan kentällä väsyneitä, mutta onnellisia matkaajia oli vastassa ehkä muutama lastaan parin viikon aikana ikävöinyt vanhempi…

Tiia Hautala